“Salaisuus” – Aaron Helo

Merkit kertovat salaisuuden

Aaron Helon näyttely Salaisuus palauttaa meidät maalaustapahtuman ja liikkeen äärelle. Sen juuret ovat värimaalauksessa, mutta vielä syvemmälle se sukeltaa sotien jälkeisen eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen taiteen abstraktiin suuntauksen. Euroopassa on puhuttu informalismista, Yhdysvalloissa abstraktista ekspressionismista. Informalistisen taiteen taustan katsottiin liittyvän toisen maailmansodan aiheuttamaan tarpeeseen korostaa inhimillisyyttä. Ehkä juuri tästä syystä Helon näyttely tuntuu juuri nyt niin tarpeelliselta puheenvuorolta.

Erityisesti alkuvuosinaan informalismi omaksui tyyliinsä piirteitä arkaaisesta ja primitiivisestä taiteesta. Maalauksista voi löytää viitteitä kirjoittamisesta. Niissä voi nähdä hieroglyfien kaltaisia merkkejä, mutta erityisesti niin sanotusti lukukelvotonta kaunokirjoitusta. Mielenkiintoista on se, miten Helon maalauksista löytyy selviä linkkejä juuri tähän informalistisen maalaustaiteen varhaiseen visuaaliseen kieleen.

Helon maalauksissa sukelletaan maalaustapahtuman, siveltimen liikkeiden ja maalipintojen myötä poeettiseen kirjoitukseen, joka on yleismaailmallisesti ymmärrettävää, mutta täysin konventionaalisen kirjoituksen ulkopuolista viestintää. Teoksien voi tulkita välittävän kulttuurista riippumatonta sisältöä. Tämä on periaatteessa mahdotonta, mutta maalaustaiteen kontekstissa on lupa heittäytyä hetkeksi fantasiaan. On lupa kuvitella, että värien ja muotojen sommittelussa on läsnä sekä maalaamisen hetki että universaalisti koettava abstraktin kuvan olemus.

Aaron Helo taivuttaa abstraktiin sommitteluun juurtuvan kuvakielen värien estetiikalla herkutteleviksi pinnoiksi. Hän ei kuitenkaan tyydy pelkkään harmoniaan vaan rikkoo kokonaisuuksia särölle. Hän uskaltaa jättää pinnalle kontrasteja, jotka eivät aina ole helppoja lähestyä. Hänen teoksensa taipuvat välillä kohti todellista ekspressiota, jossa kuvapinta jää aidolla tavalla avoimeksi.

Helo maalaa fyysisesti, mutta yksi selkeä ero edustamaansa perinteeseen syntyy teosten koosta. Helo ei hae maalaamisen rajoja fyysisen ulottuvuuden myötä. Hän maalaa pieniä ja keskikokoisia pintoja, joissa liike on käden ei kehon liike. Tämä korostaa teoksissa piilevää piirtämisen fysiikkaa. Viiva ei hae mittakaavaa voimisteluliikkeistä vaan pikemmin kaunokirjoitusvihkoon tehdyistä harjoituksista. Lopputulema on enemmän poeettinen kuin proosallinen.

Helsingissä 24.3.2024
Veikko Halmetoja