ENIMMÄKSEEN SINGLE

Vapaa viiva ja levoton mieli

Tipu Laitinen on niin moniulotteinen sarjakuvahahmo, että tuntuu suoranaiselta ihmeeltä, ellei hän ole olemassa myös todellisuudessa. Tipu Laitinen on nainen, joka on samaan aikaan uhri ja sankarillinen selviytyjä. Hän on tehnyt pitkiä matkoja, mutta on vaikea ottaa selvää, mitkä matkoista on tehty kotisohvalla ja mitkä lentokoneella.
Riitta Uusitalo kirjoittaa ja piirtää Tipu Laitisen elämää tavalla, jossa arki löytää vastineen fiktiosta ja populaarikulttuurista. Kipeitä asioita on helpompi käsitellä, kun niitä kuljettaa surrealismin ja absurdin huumorin keinoin.
Tipu Laitinen on naiivi ja herkkäuskoinen. Hän rakastuu nopeasti ja on vailla itsesuojeluvaistoa. Kuin ihmeen kaupalla hän selviää hengissä suhteistaan niin marjastavaan prinssiin kuin puhelinmyyjään. Välillä hän laittaa Korvatunturin asiat kuntoon, ja välillä hän puuttuu ratkaisevalla tavalla Kauniiden ja rohkeiden juonikuvioihin.
Uusitalon sarjakuvat ovat kuin katkeamaton ketju teräviä huomioita. Uusitalolla on ollut tapana tehdä sarjakuvissaan näkyväksi pieniä, mutta laajalti tunnistettavia ilmiöitä. Tuore albumi tarjoaa yhä samaa kulttuuristen viittausten ilotulitusta, mutta nyt mukana on myös lempeää huumoria nykytaiteen muoti-ilmiöiden kustannuksella.
Suomalaista maalaustaidetta esittelevässä kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä Pinx-kirjasarjassa kuvataidemaailman moniottelija Tiina Nyrhinen kirjoittaa Uusitalosta, että teosten draivi syntyy elävästä ja vahvasta viivankäytöstä. Henkilögalleriasta hän nostaa esiin eläinhahmot ja voimakkaan karrikoinnin. Nämä tunnusmerkit pätevät myös uuteen albumiin.
Uusitalon sarjakuvissa eläimissä on inhimillisyyttä, mutta ne eivät ole kadottaneet kaikkia eläimellisiä piirteitään. Eläimet eivät ole kesytettyjä. Kun Perkele-koira tappaa Tipu Laitisen parhaan ystävän Muru-lampaan, elämän kiertokulku pelkistyy suohautaan. Suo kasvaa metaforaksi menetetyistä vuosista, katoamisesta ja eksymisestä. Suosta nousu tapahtuu sattumalta, uusi alku ei varoita tulostaan.
Nyrhisen mainitsema elävä ja vahva viivankäyttö on Uusitalon sarjakuvien sielu. Uusitalo piirtää näennäisen naivistisesti. Hän pelkistää pakottomasti ja antaa hahmoille simppelin helposti tunnistettavan muodon. Kuin korostaakseen pääasiallisen piirrosviivansa helppoutta hän lisää silloin tällöin sivuille yksityiskohtia, joiden jälki on maalauksellisempaa. Usein tekstauksen vivahteet riittävät luomaan kerrontaan sopivan tyylillisen murtuman.
Uusitalo rakentaa hahmonsa vahvan karrikoinnin varaan. Hän lainaa estottomasti populaarikulttuurista, ja hahmojen syvyys perustuu usein tunnistettavuuteen. Ennestään tuttujen hahmojen kautta kerrontaan muodostuu nautittava metataso, joka kommentoi huvittavia piirteitä erilaisissa kulttuurisissa ilmiöissä ranskalaisesta ruokakulttuurista suomalaiseen työvoimahallintoon.
Toisaalta moni hahmo on uusi ja uudenlainen eikä omaa piirteitä tutuista sankareista. Näiden hahmojen sielu perustuu taitavaan kärjistämiseen. Uusitalo ei monimutkaista yksinkertaisia asioita vaan luottaa suoruuteen. Suoruus kasvaa välillä absurdeihin mittoihin ja sen kautta hahmojen luonteeseen muodostuu kiinnostavaa särmää.
Uusitalon sarjakuvat antautuvat helposti feministiseen luentaan. Hahmot saattavat yksinkertaistaa sukupuolirooleja pintatasolla, mutta yhtään syvemmälle mentäessä ne vapautuvat rooliodotuksista. Uusitalo rakentaa juoneen koukkuja, jotka näyttävät yhteiskunnan epätasa-arvoiset piirteet paljaina, mutta huumorin kautta. Vapautunut karnevalistinen nauru onkin hänen teostensa feministinen ydin.
Uusitalo oli Tove Janssonin jälkeen ensimmäinen sarjakuvataiteilija, joka sai Suomen sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinnon. Hänen jälkeensä palkinnon on saanut neljä naista. Palkintoa on jaettu 40 vuotta.
Ennen oli tapana sanoa, että sarjakuvaa piirtävä nainen on yhtä harvinainen kuin parrakas nainen. Nyt tämä tuntuu perin juurin oudolta. Onhan suuri osa suomalaisen sarjakuvan kansainvälisistä tähdistä naisia.
Uusitalo oli tienraivaaja niin sukupuolensa kuin tyylinsäkin perusteella. Hänen pioneerityönsä suomalaisen taidesarjakuvan parissa on jatkunut suomalaisessa taidemuseokentässä. Uusitalo teki taidesarjakuvaa aikana, jolloin kulttuuripiireissä sarjakuvalle vielä nyrpisteltiin. Tätä nykyä sarjakuva pääsee osaksi museonäyttelyitä, mutta ei vielä osaksi kokoelmia.
Uusitalo on lahjoittanut Kajaanin taidemuseolle lähes 600 sarjakuva- ja kuvitusoriginaaliaan. Näin laajaa sarjakuvakokoelmaa ei ole vielä yhdessäkään suomalaisessa taidemuseossa. Toivottavasti pioneerityö tuottaa tulosta, ja museot tajuavat sarjakuvan arvon osana nykytaidekokoelmia.
Museoita ja museokokoelmia tärkeämpää on kuitenkin se, että albumeja ilmestyy. Sarjakuva kuluu lukijoiden käsissä ja uudet sukupolvet löytävät myös uraa uurtaneet tekijät. Se tapahtuu tietysti helpoiten tuoreiden julkaisujen avulla.
Mahtavaa että Tipu Laitinen on noussut suosta ja astunut suureen seikkailuun. Siihen on hyvä lähteä mukaan!

Veikko Halmetoja